Vaihtelu virkistää.

Vaihdoin blogini Bloggeriin. Olen siis täällä nykyään. Päivitin linkityksen blogilistalle. Tämä jää tähän nyt ainakin toistaiseksi, enkä ainakaan jaksa ryhtyä vanhoja kirjoituksia kopioimaan tuonne uuteen kotiin.

Tänään ei ole niin hyvä päivä kuin voisi olla. Olkoonkin, että H:n kanssa olemme viettäneet ”parisuhdeviikonloppua” melko huolettomasti ja rauhaisasti. Sen enempää stressaamatta. Muuta kuin minä muutamasta duuniasiasta, jotka piti vielä eilen hoitaa alta pois. Huomenna kun pitää reissata Hesaan palaveriin ja muutama juttu kaipasi pientä käytännön organisoimista toimistolla.

Eilen juostiin kymppi, mikä sinänsä oli huonoin idea aikoihin. Lonkankoukistaja tykkäsi todella huonoa ja nyt sitten vaapun kuin ankka ympäriinsä.  Vaivahan alkoi jo viikko sitten todennäköisesti nyrkkeilyssä jostain potkusta suivaantuneena. Oli jo hetken parempi, mutta nyt se on sitten taas KIPEÄ. Omalla diagnoosilla tiedän vian ja siihen auttaa lepo tai ainakin tietynlaisen rasituksen välttäminen ja venyttely.

Tänään siis 15 juoksukilsan sijaan on luvassa 75 minuutin pyrähdys spinningin maailmaan. Onkin pari vuotta aikaa, kun viimeksi olen polkenut pyörää sisällä. Onneksi on näitä vaihtoehtoja. Seuraava laji on todennäköisesti vesijuoksu, joka kuormittaa tuota lihasta vielä vähemmän, mutta pitää ainakin kuntoa yllä. Jos tässä ei juoksemaan kyetä.

Herra Kollega lupasi antaa hyviä venytysvinkkejä. Sanoi, että sillä oli joskus aktiiviuralla ollut samainen vaiva ja kesti monta kuukautta ennen kuin sai taas paikat toimintakuntoon. Kannustavaa. Lohduttavaa. Harmittaa niin vietävästi, että hyvällä mallilla ollut treenaus saattaa katketa nyt mokomaan pikkuvaivaan tai ainakin aiheuttaa jonkun sortin tauon juoksemiseen, jos se ei ala kuntoutua.

Tarvitsisin jonkun loistavan keinon purkaa aggressiot. Nyt heti paikalla. Illalla olen menossa mätkimään säkkiä, mutta jotenkin epäilyttää, että apua pitäisi saada nyt. Muuten räjähtää pää ja sanon muutaman harkitsemattoman sanan talon yhdelle silmäätekevälle.

Periaatteesta hanttiin. Vastaus on aina ei, vaikka oikeasti haluaisi sanoa kyllä. Eniten ärsyttää, ettei asialle ole mitään perusteita, miksi sitä ei voisi tehdä niin kuin aluksi suunnittelimme. Päinvastoin. Meidän suunnitelmalle on perusteet, eikä tarvitsisi kuin kävellä pomon luo, perustella oma näkemyksensä ja vastaus olisi nenän edessä. Jotenkin vain nyppii aina mennä itkemään, että nyt se on hankala ja puututko asiaan.

Haluaisin ratkaista ongelmat itse, aikuisemmalla tavalla, mikä tietenkään ei onnistu, jos vastassa on lähes kuusikymppinen lapsi. Pitäisi ehkä käyttää samaa metodia kuin Herra Kollega käyttää lapsensa kasvatuksessa. Asiat pitää ensin esittää kielteisessä muodossa, jotta niihin saadaan positiivinen vastaus.

Mistä tulikin mieleen, että yhä useampi tässä lähiympäristössä on alkanut olla vahvasti sitä mieltä, että poden ”myyräkuumetta”. Alan kuulemma olla siinä iässä ja viimeaikaiset kuumat aallot eivät kuulemma voi johtua vaihdevuosista, vaan ihan jostain muusta. Ja että negatiivinen suhtautuminen ihmislapsiin on vain psykologista peittelyä sille, että koen suunnatonta halua lisääntyä, biologinen kello tikittää ja kansantaloudelliset paineet lepää harteilla, kun vielä tässä iässä ei ole vanhuuden tukea ja turvaa tehtynä. Niinpä niin.